tuli tossa itkutettua tunteroinen ja nyt on naama turvoksissa ja päätä särkee. ja läksyt tekemättä.

kaikin puolin mahtavaa siis kuuluu.

syy;
isoisä on sairaalassa. se joutui sinne koska se oli jotakin kirjahyllyä kolunnu tuolinpäällä seisten ja kävi niin että kaatui mies ja siihen sitten kirjahylly päälle. vakavia ei käyny paitsi pää vähän aukes.

no tänään sitten isi tuli mulle kertomaan että ei se pappa voi kovin hyvin. että ei sillä ole energiaa oikeen tehdä mitään, makaa vaan hiljaa sängyssä ja kahtelee jonnekkin kauas. puhuu omituisia.

sen maksasta löytyi etäpesäkkeitä. jos se on syöpää, niin ei kuulemma ole kauheana toivoa. mun silmät kostu jo siinä kun isi kerto tätä ja heti kun se lähti pois alko tonavat vuotamaan.

se oli sellasta aitoa itkua. mä monesti itken vaan ''huviksi'' tai siks koska oon ankst. mutta toi oli ihka aitoa itkua ja se sattu ja ei ollu yhtään mukava olo ja olin ihan sekasin ja ei siitä meinannu tulla loppua.

aloin aatteleen kaikkea mitä mä en oo kysyny pappalta, vaikka aina oon halunnu ja ois mielenkiintosta kuulla. kelasin sitä kesän kreetan lomaa ja kuinka ihanaa siellä oli ja kuin tunsin että pappa oli jotenkin läheisenpi. aloin miettimään lapsuutta ja kaikkea sitä mitä pappa on mulle ikinä sanonu. 'iiris voi että sulla on niin korea tuo tukka!'

itsekkäästi haluisin sanoa että ei, älä kuole älä mene älä jätä mua mutta en voi. ei se ole mun päätettävissä.

hieno pitkä elämä sillä varmasti on. pari viikkoa sitten se täytti 75-vuotta. aina sillä on ollut harrastuksia ja kavereita, senkin jälkeen kun näkö melkein lähti herralta.

aika ironista sillä ihan vasta äikän4 kurssissa pidin puheen siitä ja kuinka 'sillä on ollu syöpä ja kaikkea mutta nyt se on ookoo'.

sitten mietin myös että voi kauhea, isi. se on sentään sen oma isä. mulle se on ''vaan'' pappa. jos menettäisin mun isin olisin kyllä niin totaalisen eksyksissä ja en kyllä tiijä miten siitä vois jatkaa yhtään minnekkään. en pysty ees kuvittelemaan mitä isin päässä liikkuu. mutta toisaalta, ja ne kun on tunteneet toisensa kaksinverroin kauemmin.

mietin myös että se on epäreilua. oisko aivan kauhijaa jos sanoisin 'kuolispa mielummin mummo' ? mutta jos saisin valita niin noin päin. mun mummo on joskus ollut ihana mutta pari viime vuotta se on mennyt ihan psykoksi. ja säälin aina mun pappaa koska se mummo ei muuta tee kun huuda sille että perkele tollasen paskan kans mun pitää asua helvetti haluan pois mene pois jätä mut rauhaan. ja pappa vaan hymyilee surullisesti ja kiroaa heikosti jotain takasin.

aina pienestä pitäen muistan iltoja jollon ns. ''rukoilin'' (ei mitään jumalajutskia se oli lähinnä sellasta toiveiden latelemista ja itelleen juttelemista) että hei anna mun pappalle ja mummoille pitkä ja kaunis elämä ja ei mitään sairauksia, jooko. ja joskus jopa mietin niin paljon että mitä jos niille sattuu jotain että tuli itku.

viime aikoina oon lähinnä asettanu sellasia haaveita ja toiveita että 'oispa ne terveinä siihen asti että täytän 18' tai 'oispa ne terveitä siihen asti että meen naimisiin/saan ekan poikakavelin/valmistun lukiosta...'

mun pappa on mulle hyvin tärkeä. ja mä koen et mun perhe on muutenkin aika pieni, ei tässä ole kun kourallinen ihmisiä joista oikeasti välitän. isi, siskot, pappa, mummot.

se on niin söpö, ihana, hauska ja aina niin reipas.

miks nyt miks mun pappa